Heeei.
Niin. Vielä. Sitten kun saan kuvamatskua kanssa-olijoilta onks toi ees sana niin voin kirjottaa vähän sitä sun tätä. Tai jos löydän videoita tubesta tahi kuvia anikista niin vippaan nekin sitten, joten Tracon-postaus tulee olemaan järjettömän iso, kuten oli Weekend postauskin.
En jaksa väritellä tätä tekstiä nyt.
Kuitenkin sen verran päätin vähän tilitellä tänne taas, että ainakin omat asiat on reilassa.
Vaikkei kaikki nyt oo ihan täsmälleen hienosti, niin ainakin mun olo on kohentunut roimasti, jos vertaa siihen mitä olin viime vuonna tähän aikaan vuodesta. Sen huomaaminen on aivan jumalattoman iso voimavara. Pikkuhiljaa on ruvennu helpottaan ja onnekseni ihmiset ei ole vaatineet multa ihan järjettömiä vielä minkään asian suhteen, mikä on ihan hyvä. En ihan heti pysty ja jaksa tehdä mitään sen suurempaa, ootellaan et saan elämän raiteilleen ja pysymään siinä.
Asiasta kukkaruukkuun.
Kuitenkin karatesta on tullu jotenkin sydämen asia.
Näin tossa torstaina pari kata-tekniikkaa(liikesarjoja), joilla pari suomalaista junnua meni kisaamaan Budapestiin. En tiiä miks, mut niitten näkeminen jotenkin sai mut pakahtuun. Meinasin rupee itkeen. Enkä tiiä yhtään miks.
Ehkä näin niissä tekniikoissa sen tarmon ja voiman, minkä itsekin haluun saavuttaa.
Ja tuun saavuttaan.
Aijon harjotella meijän kurssilaisten( niitten joilla ei oo vielä vyö-arvoa ^^' ) omaa kataa nimeltä Pinan Nidan, joka tullaan sitten kysymään vyökokeessa.
Emmätiijä.
Jotenkin kun oon siinä yhteisössä, niin on jotenkin rauhallinen olo. Semmonen tasainen.
Kuin meillä kaikilla ois jokin yhteys toisiimme, vaikka hädin tuskin oon mitään puhunut siellä kellekkään.
Mitä nyt kurssilaisilta kysynyt miten menee ja vyöllisiltä vähän apuja jos en oo tajunnut tai osannut jotakin, mut se tunne mikä siel mulle tulee.
Se tunnelma mikä siel vallitsee.
En tiiä.
Rakastan sitä.
Simply vaan rakastan sitä.
Ja haluun jatkaa sitä niin kauan kun pystyn ja kykenen..
Se voima mikä mulle on tullut siellä ollessa on aivan käsittämätön.
Niin henkinen kuin fyysinen.
Ja sitten kun tulee nää naiselliset ongelmat niin se vähän latistaa, koska hermot on ihan kireellä koko ajan ja voin kiihtyy nollasta sataseen aivan pienistä asioista. Ärsyttää. Sellainen. Se on pikkumaista. En haluis et mulle käy niin, mut se vaan vaikuttaa ajattelutapaan ja aivoihin niin.
Se antaa mulle semmosen kuvan et oon taas heikko.
Mutta kattellaan.
Eipä tässä muuta.
