Mä mietin tosissani julkasenko mä tätä postia tämmösistä asioista. Mut meni jo.
Uusi vuosi ehti tulla hyvin nopee joulun jälkeen ettei kerinny juuri kirjotteleen :/
Mutta tässä sitä ollaan.
Voin sanoo, että viime vuosi oli jotain hyvin tunnerikasta. Luulin kaikenlaista itsestäni sekä muista ja elin sen mukaan hyvin pitkään jo ennen vuotta -12, ja nyt kun oon tajunnut miten asioitten laita on oikeesti, tuntuu vähän siltä että on elänyt.. vähän niinkun.. valheessa.
Ja sitähän se oli.
Uskottelin itselleni kaikenlaisia asioita, jotka tuskin koskaan ois voinut olla totta.
Onnekseni en koskaan tuomitse ihmistä ennen kuin tunnen hänet paremmin, jonka takia / avulla / miten sen nyt sanoo sitten löydettiin toisemme Jeren kanssa. Tykkään kutsua Jereä tosin Miaksi, jos sitä ei joku vielä tiennyt. Tykkään myös, kuinka hän ja Matti ja Jenna ja Arjakin kutsuvat mua Kaziksi. Mut en oo hylännyt kuitenkaan nimeä Kati, sitä saa käyttää yhä jos niin kokee.
Mut pointti on siinä, että Mia sai mut näkeen nää asiat, joista valehtelin ittelleni päivät pitkät...
Mut ennen viime vuotta kaikki mussa oli kuin.. niinkun.. olin suljettu.
Omiin ajatuksiini ja valheisiini ja ne oli mun ympärillä kuin muovikelmu. Kiristäen ja tiukentaen otettaan niin pitkään kuin pysty ja ihmiset eivät sitä nähneet, koska en sitä halunnut kenellekkään todellisuudessaan näyttää. Kunnes sitten kerroin kaiken Mialle.
Muutamia viikkoja sen jälkeen me mentiin yhteen.
Pari kuukautta sen jälkeen me päätettiin mennä kihloihin. Naimisiin ei mennä kesällä, ehei, se tehdään ehkä sitten joskus aikuisempana, ja ei, lapsia me ei tulla hankkimaan ennen häitä, mut..
Tän ihmisen kanssa mä haluan elää.
Moni ihminen mun suvussa ja kaveripiirissä on kysynyt, että oonko mä nyt ihan tosissani, et, onhan 17-vuotiaana kihloihin meneminen aika iso asia niin nuorena, ja vielä kun ollaan oltu vasta niin vähän aikaa tän yhen pallopään kanssa.
Mut tosiasiahan on.
Et me ollaan nähty toisemme niin kavereina, niin yhdessä viikonloppuisin ja yhdessä arkena, enkä mä väitä että kaikki siinä ois niin ruusuilla tanssimista että sen takia haluan jonkinlaisen tämmöisen "teinitytön unelman täydellisestä suhteesta", joka yleensä paljastuu joksikin muuksi kun se "lumo" siitä suhteesta katoaa.
Muttakun.
Ollaan me tän ihmisen kanssa itketty. Ja aivan sikana. Ei tää oo mitään satuilua prinsessasta ja prinssistä.
Molemmat meistä on näyttänyt jo takuulla, kuinka vittumaisia me osataan olla toisillemme, ei meijän tarvitse mietiskellä, jättääkö tuo toinen nyt jos haukun häntä vaikka pissapääksi.
Me ollaan mietitty aivan liikaa asioita nyt ja tulevaisuudessa ja kelattu mitä on joskus menneessä tullu tehtyä. Siis se... se yhteys meijän välillä, kun pystyy puhumaan toiselle ilman mitään esteitä, toisen kanssa voi olla ihan aivot ja tavat narikassa sekä totinen kun siltä tuntuu, toisen vierellä on hyvä olla koska toisesta hehkuu se että siinä on molemmilla hyvä olla, toiseen voi turvautua.... se on jotain niin sanoin kuvaamatonta.
Etenkin se, ettei kummankaan meistä tarvitse esittää toisillemme jotain muuta, mitä me ei oltais.
Siinä on syitä miksi hän, miksi näin nopeasti, miksi näin nuorena.
Toisin sanoen; hän on ihminen, josta mä en tule päästään irti. Ellen sitten hänen pyynnöstään, mutta senkin rakkaudesta.
En mä usko että mä tuun löytämään ketään edes hänenlaistaan ihmistä, ja se todennäköisyys että me ollaan toisemme löydetty ja saatu on niinko.... 1 / 1,000,000,000,000 vuosituhannessa.
En mä laske leikkiä silloin kun puhutaan rakkaudesta, ja sen oon tehnyt Miallekin jo selväksi.
Jos jaksaisin niin selittäisin vielä pidemmin kaiken, mutta en taida jaksaa.
Ehkä joskus toiste.
Tai.
Pyytäkää kaakaolle.
Sinä kanssa Rona.
Mutta siis.
Mulla ei ole juuri odotuksia vuodelle 2013. Toivoisin ainakin sitä, että vihdoin saisin päätettyä mitä mä rupeen tekemään lukion jälkeen, koska se että on vakituisia tuloja tuo varmuuden arkeen sitten isompana.
Mutta ei mulla muuta.
Koettakaa nauttia elämästä ja ottaa siitä ilo irti :>
~ Raigauge
